Vuosia sitten taidetoimikunnan kokouksessa kehkeytyi outo idea. Entä jos Turkuun – kirjallisuuskaupunkiin – synnytettäisiin Kirjan talo, uudenlaiseksi kirjallisuuden ja ihmisten kohtauspaikaksi? Kutkuttava ajatus, hämmentävän kiihottava ja samalla epäuskon reunoittama. Ann-Christine Snickars antoi idealla työnimen Luftslottet, ja tuolloin se tuntuikin melkoiselta pilvilinnalta.
Kirjallisuustoimijoiden yhteistyönä on nyt päätetty, että talosta halutaan totta. Konditionaali vaihtui indikatiiviin. Ellei asioita kuvitella, ajatella ja sanota ääneen, ne eivät voi toteutua.
Ajattelen, että Kirjan talosta tulee matalan kynnyksen tila. Siellä voivat kohdata niin kirjailijat, kustantajat, tutkijat ja kriitikot kuin lukijatkin, jotka muuten muodostavat suurimman kirjallisuuselämän toimijajoukon. Siellä mehustuvat vuorovaikutuksessa monenlainen fiktio ja kirjallinen taito, tutkimus ja kritiikki.
Moninaisuuden pesäpaikkana Kirjan talossa on mahdollista kuulla ennen kuulumattomia ääniä, sillä siihen kirjallisuus on omiaan. Tällä hetkellä runous elää laadullista kukoistuskautta, joka perustuu ennennäkemättömälle moneudelle. On myös aika tunnustaa kirjallisuus, lukeminen ja kirjoittaminen, aidoksi, oikeaksi harrastukseksi, joka tarvitsee resursseja, tukea ja tiloja siinä kuin muutkin jo prestiisiä nauttivat soitto- ja urheiluharrastukset.
Monille kirjallisuus tarkoittaa sellaista omaa tilaa, joka mahdollistaa vetäytymisen, hiljaisuuden ja rauhan, jota harvoin muuten saavuttaa. Mutta kirjallisuus on myös ääntä ja vimmaa, polyfoniaa ja meteliä, raivoa ja säröjä, törmäyksiä ja kolhuja, eroja ja erimielisyyttä. Kirjallisuus on foorumi, joka mahdollistaa toisenlaisten tulevaisuuksien ja toisenlaisten maailmojen kuvittelun. Entä jos -kysymys on mielestäni kirjallisuuden ominta alaa. Se mahdollistaa muutoksia. Tällaiseen hämmentämiseen, uusien näköalojen avaamiseen Kirjan talo on oivallinen paikka.
Siru Kainulainen
